Yhteiskuntaekologia: kommunalismi ilmastokaaosta vastaan

Yhteiskuntaekologia: kommunalismi ilmastokaaosta vastaan

Teksti on käännös Roar Magazinessa (Issue #7, syksy 2017) englanniksi julkaistusta tekstistä.

Yhteiskuntaekologian teoria ja käytäntö ovat yhä meidän paras toivomme dystooppisen tulevaisuuden estämiseksi ja ihmiskunnan kohtalon merkitykselliseksi muuttamiseksi tällä planeetalla.

1960-luvulta lähtien yhteiskuntaekologian teoria ja käytäntö ovat auttaneet ohjaamaan ponnistuksia artikuloida radikaali, järjestelmänvastainen ekologinen näköala, jonka tavoitteena on muuttaa yhteiskunnan suhdetta ei-inhimilliseen luontoon. Usean vuosikymmenen ajan yhteiskuntaekologit ovat tuoneet esiin kapitalismin ja valtion perusteellista ekologista kritiikkiä ja esittäneet vaihtoehdon voimaantuneista ihmisyhteisöistä, jotka ovat organisoituneet liittoutumiin, jotta ne voivat tavoitella harmonisempaa suhdetta laajemman luonnon kanssa.

Yhteiskuntaekologia auttoi muovaamaan uutta vasemmistoa ja ydinvoiman vastaisia liikkeitä 1960- ja 1970-luvuilla, vihreän politiikan heräämistä monissa maissa, alter-globaalisaatioliikettä
1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa sekä kaikkein viimeisimpänä Turkin ja Syyrian kurdiyhteisöjen kamppailua demokraattisen autonomian puolesta, samoin kuin uusien kunnallisten liikkeiden syntymistä maailmalla Barcelonan En Comústa Mississippin Cooperation Jacksoniin.

Yhteiskuntaekologian filosofisen vision kuvasi ensimmäisenä Murray Bookchin 1960-luvun alkupuolelta 2000-luvun alkupuolelle, ja hänen kollegansa ja muut ovat sittemmin monipuolistaneet sitä. Se on ainutlaatuinen synteesi yhteiskuntakritiikkiä, historiallista ja antropologista tutkimusta, dialektista filosofiaa sekä poliittista strategiaa. Yhteiskuntaekologiassa voidaan nähdä, kuinka monet kerrokset ymmärrystä ja oivallusta keriytyvät auki tavoittaen kaikki nämä ulottuvuudet ja paljon muuta. Se lähtee sen tosiasian toteamisella, että ympäristöongelmat ovat perustavanlaatuisesti sosiaalisia ja poliittisia luonteeltaan, ja niiden juuret ovat ylivallan ja hierarkian historiallisissa perinteissä.

KAPITALISMI JA ILMASTONMUUTOS

Bookchin oli ensimmäinen länsimaalainen ajattelija, joka tunnisti kapitalistisen järjestelmän kasvun vaatimuksen perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle, ja hän johdonmukaisesti argumentoi, että sosiaaliset ja ekologiset huolet ovat perustavanlaatuisesti erottamattomia toisistaan, kyseenalaistaen kapeat välineellistävät lähestymistavat, joita monet ympäristöajattelijat edistivät useita aiheita huomioidessaan. Tämä rohkaisee nykyisiä ilmastoaktivisteja ymmärtämään, että järkevä lähestymistapa ilmastokriisiin vaatii systeemistä näkemystä fossiilisten polttoaineiden polttamisen keskeisyydestä kapitalismin synnyssä ja jatkuvassa resiliensissä. Oikeasti kapitalismi, sellaisena kuin tunnemme sen, on mahdoton ilman energiankulutuksen eksponentiaalista kasvua – ja laajaa työvoiman korvaamista energialla – mitkä hiili, öljy ja kaasu ovat mahdollistaneet. Niin kuin Iso-Britanniassa sijaitseva Corner House tutkimusryhmä selvitti vuoden 2014 julkaisussaan:

Koko nykyinen järjestelmä, jossa työvoimasta hankitaan voittoja, oli täysin riippuvainen halvasta fossiilihiilestä [ja siksi] ei ole olemassa halpaa tai poliittisesti mahdollista korvaajaa fossiilisille polttoaineille triplakombinaatiossa fossiilisista polttoaineista – lämpövoimakoneista – hyödykkeistetystä työvoimasta, joka on nykyisen pääoman kasaantumisen vauhdin takana.

Yhteiskuntaekologian näkökulma auttaa meitä ymmärtämään, että fossiiliset polttoaineet ovat olleet pitkään keskeisiä kapitalismin jatkuvan kasvun myytille. Ne ovat ajaneet yhä kasvavaa pääoman keskittymistä monilla talouden sektoreilla ja edistäneet työvoiman kurissapitoa ja kasvavaa preekaariutta maailmanlaajuisesti. Fossil Capital -teoksessa Andreas Malm selvittää yksityiskohtaisesti, kuinka brittitehtaanomistajat valitsivat runsaan vesivoiman vaihtamisenhiilipolttoisiin höyrykoneisiin pyörittääkseen myllyjänsä huolimatta kasvaneista hinnoista ja epävarmasta luotettavuudesta. Kyky hallita työvoimaa oli keskeinen heidän päätökselleen, kun urbaani köyhälistö osoittautui paljon kuuliaisemmaksi tehtaan kurille kuin itsenäismielisemmät maalla-asujat, jotka elivät Britannian nopeasti virtaavien jokien varsilla. Vuosisataa myöhemmin massiiviset uudet öljylöydöt Lähi-idässä saisivat aikaan aiemmin käsittämätöntä kasvua ihmistyövoimassa ja hengittäisivät uutta eloa kapitalistiseen myyttiin rajattomasta laajentumisesta.

Jotta voimme ottaa huomioon ilmastokriisin koko suuruuden ja säilyttää elinkelpoinen planeetta tuleville sukupolville, meidän täytyy murskata tuo myytti lopullisesti. Nykyään fossiilisten polttoaineiden eturyhmien poliittinen ylivertaisuus ulottuu selvästi pidemmälle kuin niiden tekemiin kampanjarahoituksiin tai lyhytaikaisiin voittoihin. Tämän juuret ovat niiden jatkuvassa keskeisessä roolissa, jossa ne edistävät sitä järjestelmää, jonka ne auttoivat luomaan. Meidän täytyy kaataa sekä fossiiliset polttoaineet että kasvutalous, ja se vaatii perustavanlaatuista uudelleenajattelua monista nyky-yhteiskuntien taustalla olevista ydinolettamuksista. Yhteiskuntaekologia tarjoaa raamit tälle.

YHTEISKUNTAEKOLOGIAN FILOSOFIA

Onneksi tältä kannalta yhteiskuntaekologian tavoitteet ovat jatkaneet kehittymistään pelkän kritiikin tasolta. 1970-luvulla Bookchin oli mukana laajassa tutkimuksessa, joka käsitteli ihmisyhteiskuntien ja ei-inhimillisen luonnon suhteen kehittymistä. Hänen kirjoituksensa haastoivat tavalliset länsimaiset käsitykset siitä, että ihmiset sisäsyntyisesti yrittävät hallita luonnollista maailmaa tullen sen sijaan johtopäätökseen, että luonnonhallinta on myytti, jonka juuret ovat ihmistenvälisessä ylivallassa, jotka ilmestyivät ikivanhojen heimoyhteiskuntien hajotessa Euroopassa ja Lähi-idässä. Yhteiskuntaekologia korostaa tasa-arvoisia sosiaalisia periaatteita, jotka ovat olleet monelle alkuperäiskulttuurille – sekä menneisyydessä että nykyisyydessä – yhteisiä, ja on nostanut nämä periaatteiksi uudelle sosiaaliselle järjestykselle: käsitteet kuten keskinäisriippuvuus, vastavuoroisuus, yhtenäiisyys monimuotoisuudessa ja täydentävyyden etiikka eli eri roolien tasapainoittaminen eri sosiaalisilla sektoreilla aktiivisesti kompensoiden yksilöiden välisiä eroja. Jättiteoksessaan The Ecology of Freedom Bookchin tarkensi näiden periaatteiden sekä yhä kerrostuneempien hierarkisten yhteisöjen välisiä konflikteja ja sitä, kuinka tämä on muovannut kilpailevia vapauden ja ylivallan perintöjä suuren osan ihmiskunnan historian ajasta.

Tämän lisäksi yhteiskuntaekologian filosofinen tutkiminen tarkastelee ihmistietoisuuden syntyä luonnollisessa evoluutioprosessissa. Kurottaen takaisin dialektisen ajattelun juurille, Aristoteleesta Hegeliin, Bookchin esitteli ainutlaatuisen lähestymistavan ekofilosofiaan korostaen potentiaaleja, jotka ovat latentteina sekä luonnollisten että sosiaalisten ilmiöiden evoluutiossa samalla ylistäen ihmisten luovuuden ja itsereflektion ainutlaatuisuutta. Yhteiskuntaekologia välttää tavanomaisen näkemyksen luonnosta välttämättömyyden valtakuntana ja sitä vastoin havainnoi luontoa pyrkimässä tavallaan toteuttamaan evoluution kautta piilevän
potentiaalinsa tiedostamiseen, luovuuteen ja vapauteen.

Bookchinille dialektinen näkymä ihmiskunnan historiasta pakottaa meidät torjumaan sen, mikä pelkästään on, ja seuraamaan evoluution sisäsyntyisiä potentiaaleja kohti laajentunutta kuvaa siitä, mikä voisi olla ja miten asioiden lopulta pitäisi olla. Samalla kun vapaan ekologisen yhteiskunnan toteutuminen on kaukana vääjäämättömyydestä – ja voi näyttäytyä yhä epätodennäköisemmältä tulevan ilmastokaaoksen edessä – se on ehkä kaikkein rationaalisin neljän miljardin vuoden luonnollisen evoluution tulos.

YHTEISKUNTAEKOLOGIAN POLIITTINEN STRATEGIA

Nämä historialliset ja filosofiset tutkimusmatkat tarjoavat puolestaan tukea yhteiskuntaekologian vallankumoukselliselle poliittiselle strategialle, jota useat yhteiskuntaekologian kollegat pohtivat aiemmin ROAR Magazinessa. Tätä strategiaa kutsutaan yleisesti libertaariseksi tai konfederalistiseksi munisipalismiksi tai yksinkertaisemmin kommunalismiksi, joka juontuu Pariisin kommuunista vuodelta 1871.

Kuten kommunardit, Bookchin vetosi vapautettujen, avoimien yleiskokousten hallitsemien kaupunkien, kuntien ja naapurustojen puolesta. Hän uskoi, että sellaisten vapautettujen kuntien liittouma voisi voittaa paikallisen toiminnan rajat antaen kaupunkien, kuntien ja naapurustojen ylläpitää demokraattista vastavoimaa valtion keskitetyille poliittisille instituutioille samalla ylittäen parokialismin, edistäen keskinäisriippuvuutta ja tuoden esiin laajaa vapauttavaa agendaa. Lisäksi hän esitti, että kapitalististen markkinoiden tukahduttava anonymiteetti voidaan korvata moraalisella taloudella, jossa mutualismin ja vastavuoroisuuden etiikka ohjaa niin taloudellisia kuin poliittisiakin suhteita.

Yhteiskuntaekologit uskovat, että kun kapitalismin ja valtion instituutiot lisäävät sosiaalista kerrostumista ja hyväksikäyttävät ihmisten välisiä jakolinjoja, suorasta demokratiasta juontuvat vaihtoehtoiset rakenteet voivat vaalia yleistä sosiaalista etua kohti sosiaalista ja ekologista uusiutumista. “Tarvitaan kuntia”, kirjoitti Bookchin kirjassa Urbanization Without Cities “jotta ihmiset voivat rakentaa itsensä uudelleen eristetyistä monadeista luovaksi poliittiseksi toimijaksi ja luoda eksistentiaalisesti elävän … yhteiskunnallisen selämän, jolla on institutionaalinen muoto ja yhteiskunnallinen sisältö.”

Näkemyksestä inspiroituneet ihmiset ovat tuoneet suoran demokratian rakenteita yleiskokousten kautta lukuisiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja muualla aina suosituista ydinvoiman vastaisista suoran toiminnan kampanjoista tuoreimpiin alter-globaalisaatio ja Occupy Wall Street -liikkeisiin. Näiden liikkeiden prefiguratiiviset ulottuvuudet – ennakoiden ja toteuttaen useita vapautuneen yhteisön elementtejä – ovat rohkaisseet haastamaan status quota samalla edistäen transformatiivisia visioita tulevaisuudesta. Tuoreimman kirjani Toward Climate Justice (New Compass 2014), viimeinen luku kuvaa näitä vaikutuksia melko yksityiskohtaisesti keskittyen ydinvoimanvastaiseen liikkeeseen, vihreään politiikkaan, ekofeminismiin ja muihin merkittäviin virtauksiin menneisyydessä ja nykyisyydessä.

ANTI NYKYISILLE LIIKKEILLE

Nykyään yhteiskuntaekologit ovat aktiivisesti mukana globaalissa ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeessä, joka yhdistää toisiaan lähestyviä virtauksia monista lähteistä, erityisesti alkuperäiskansojen liikkeitä ja muita maahan perustuvia kansanliikkeitä globaalista etelästä, ympäristöoikeudenmukaisuuskampanjoitsijoita rodullistettujen yhteisöistä globaalissa pohjoisessa sekä jatkuvia virtauksia vuosikymmenentakaisista globaalin oikeudenmukaisuuden ja alter-globaalisaatioliikkeistä. Kannattaa tarkastella yksityiskohtaisemmin joitain yhteiskuntaekologian erityisistä anneista tälle laajapohjaiselle ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeelle.

Ensiksi yhteiskuntaekologia tarjoaa taipumattoman ekologisen näkymän, joka haastaa kapitalismin ja kansallisvaltion linnoittautuneet valtarakenteet. Liike, joka epäonnistuu kohtaamaan ympäristötuhon ja ilmastotuhon piilevät syyt, voi parhaimmillaan vain pinnallisesti käsitellä näitä ongelmia. Ilmasto-oikeudenmukaisuusaktivistit ymmärtävät yleensä, että valheelliset ilmastoratkaisut, kuten hiilimarkkinat, ilmastonmuokkaus ja vesisärötyksellä hankitun maakaasun kannattaminen “siltapolttoaineena” tiellä uusiutuvaan energiaan, palvelevat vain järjestelmän jatkuvan kasvun pakkoa. Ilmastonmuutoksen syiden täysi huomiointi vaatii, että toimijat liikkeissä nostavat esiin kauaskantoisia ja uudistavia vaatimuksia, joita vallitsevat taloudelliset ja poliittiset järjestelmät saattavat osoittautua kykenemättömiksi sisällyttämään itseensä.

Toiseksi yhteiskuntaekologia tarjoaa linssin, jolla voi paremmin ymmärtää ekologisen radikalismin alkuperää ja historiallista syntyä nuorista 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun liikkeistä aina nykyaikaan saakka. Yhteiskuntaekologialla oli keskeinen rooli olennaisena osana suureen osaan 1900-luvun marxismi-leninismistä kuuluuneen ekologiavastaisen vinouman haastamisessa ja siksi se toimii tärkeänä osana nykyisissä yrityksissä vaatia takaisin Marxin ekologinen perinne. Kuten Marxin pitkään huomiotta jätetyt ekologiset kirjoitukset, joita ovat tuoneet esiin kirjailijat, kuten John Bellamy Foster ja Kohei Saito, ovat keskeisiä ekovasemmistolaiselle perinteelle, niin ovat myös poliittiset väittelyt ja teoreettiset oivallukset, jotka ilmenivät useiden keskeisten vuosikymmenten ajan silloin, kun marxilainen vasemmisto oli usein kiihkeän epäkiinnostunut ympäristöasioista.

Kolmanneksi yhteiskuntaekologia tarjoaa kattavimman käsittelyn ihmisten sosiaalisen ylivallan alkuperään ja sen suhteeseen Maan ekosysteemien hyväksikäyttöön. Yhteiskuntaekologia korostaa ekologisen tuhon alkuperää hallinnan sosiaalisissa suhteissa vastoin tavanomaisia käsityksiä, jotka ehdottavat, että yritykset hallita ei-inhimillistä luontoa ovat historiallisen välttämättömyyden tuotetta. Ilmastokriisin käsittely merkityksellisesti edellyttää, että useita historiallisen hallitsemisen perinteitä kumotaan sekä intersektionaalista liikettä, jonka tavoitteena on haastaa sosiaalisia hierarkioita yleisesti.

Neljänneksi, yhteiskuntaekologia tarjoaa laajan historiallisen ja strategisen pohjan suoran demokratian lupauksen toteutumiselle. Yhteiskuntaekologit ovat työskennelleet tuodakseen suoran demokratian käytännön suosittuihin liikkeisiin 1970-luvulta lähtien, ja Bookchinin kirjoitukset tarjoavat olennaisen historiallisen ja strategisen kontekstin tälle jatkuvalle keskustelulle. Yhteiskuntaekologia tarjoaa laajan strategisen näkymän julkisten kokousten mielipiteen ja tyrmistyksen ilmaisun roolin tuolle puolen kohti täydemmin toteutettua itseorganisoitumista, konfederaatiota ja vallankumouksellista haastetta vakiintuneille valtiollisille instituutioille.

Lopuksi yhteiskuntaekologia puolustaa tehokkaan vastakkainasettelevan poliittisen aktiivisuuden erottamattomuutta ekologista tulevaisuutta koskevasta rakentavasta visiosta. Bookchin piti kaikkein suosituimpia toisinajattelijoiden tekstejä epätäydellisinä, kun ne keskittyivät kritiikkiin ja analyysiin ehdottamatta koherenttia tietä eteenpäin. Samaan aikaan yhteiskuntaekologit ovat vastustaneet monien – kuten aiemmin radikaalien osuuskuntien ja kollektiivien – mukauttamista tukahduttavaan kapitalistiseen status quohon.

Vastakkainasettelevien ja rakentavien toiminnan haarojen läheneminen on tärkeä askel kohti poliittista liikettä, joka voi lopulta kilpailla poliittisesta vallasta ja ottaa sen lopulta haltuun. Tämä toteutetaan kansainvälisessä ilmastoliikkeessä luomalla uusia poliittisia tiloja, jotka ruumiillistavat “blockadian” ja “alternitaban” periaatteet. Aktivistit Tar Sands Blockadesta Texasista olivat ensimmäisiä, jotka keksivät näistä ensimmäisen ja Naomi Kleinin popularisoiman termin. He ottivat osaa laajaan väkivallattomien aktioiden sarjaan blokatakseen Keystone XL -öljyputken rakentamisen. Jälkimmäinen on Ranskan baskinkielinen sana, joka otettiin käyttöön teemaksi pyöräkiertoajelussa, joka kulki Ranskan ympäri 2015 kesällä ja korosti monia vaihtoehtojen rakentamisen projekteja. Yhteiskuntaekologian ajama luovan ihmisosallistumisen puolustaminen luonnollisessa maailmassa auttaa meitä näkemään, kuinka voimme radikaalisti muuttaa yhteisöjämme samalla parantaen ja säilyttäen elintärkeitä ekosysteemejä erilaisilla sivistyneillä ja ekologiaan perustuvilla keinoilla.

GLOBAALI HITAUSVOIMA, KUNNALLISET VASTAUKSET

Juhlitun mutta lopulta pettymyksellisen YK:n ilmastokonferenssin jälkeen monet ilmastoaktivistit ovat syleilleet paluuta paikalliseen. Samalla kun globaalit eliitit ylistävät laajasti Pariisin sopimusta – ja aktivistit tuomitsivat oikein Yhdysvaltojen Trumpin hallinnon julkistaman vetäytymisen – sopimuksessa on perustavanlaatuinen vika, joka selkeästi estää merkityksellisen ilmastonmuutoksen hillitsemisen saavuttamisen. Tämä juontaa juurensa Barack Obaman ja Hillary Clintonin vuoden 2009 Kööpenhaminan konferenssin interventioihin, jotka muuttivat ilmastodiplomatian fokusta vuoden 1997 Kioton protokollan laillisesti sitovista päästövähennyksistä kohti vapaaehtoisten lupausten systeemiä tai “kansallisesti määritettyjä kontribuutioita”, jotka nyt muodostavat Pariisin kehyksen perustan. Sopimuksen toteuttaminen ja vahvistaminen rajoittuvat siihen, mitä Pariisin teksti kuvaa kansainväliseksi “asiantuntijaperusteiseksi” komiteaksi, joka on rakennettu “läpinäkyväksi, ei-vihamieliseksi ja ei-rankaisevaksi.”

Tietenkin Kioton regiimistä puuttui myös merkityksellisiä toimeenpanomekanismeja, ja maat kuten Kanada ja Australia kroonisesti ylittivät Kioton määräämät päästöylärajat. Kioton protokolla aloitti myös “joustavia mekanismeja” toimeenpannakseen päästövähennyksiä, mikä johtu globaaliin hiilimarkkinoiden lisääntymiseen, epäilyttäviin kompensaatiokuvioihin ja muihin kapitalistisesti inspiroituneisiin mittareihin, jotka ovat suuresti hyödyttäneet taloudellisia eturyhmiä ilman merkittäviä hyötyjä ilmastolle. Siinä missä alkuperäinen vuoden 1992 ilmastosopimus suojasi useita periaatteita, joiden tavoitteena oli ottaa huomioon valtioiden välinen epätasa-arvo, sen jälkeinen ilmastodiplomatia on usein muistuttanut lannistavaa kilpailua pohjalle.

Kuitenkin on olemassa joitain toivon merkkejä. Vastauksena Yhdysvaltojen julkaistuun vetäytymiseen Pariisin kehyksestä yli 200 Yhdysvaltojen kaupunkia ja piirikuntaa ilmaisivat tavoitteensa ylläpitää varovaisia mutta merkittäviä sitoumuksia, joita Obaman hallinto oli tuonut Pariisiin. Kansainvälisesti yli 2500 kaupunkia Oslosta Sydneyin ovat luovuttaneet suunnitelmansa Yhdistyneille Kansakunnille vähentääkseen kasvihuonekaasupäästöjänsä, mikä on joskus ristiriidassa niiden kansallisten hallintojen paljon varovaisempien sitoumusten kanssa. Kaksi suosittua paikallista consultasia hylkäsivät mineraalien ja öljyn riiston alueillaan, yhdessä tapauksessa yhdistäen kaupunkinsa Italiassa toimivaan “Slow Cities” -liikkeeseen – joka on kasvanut kuuluisasta Slow Food -liikkeestä, joka puolestaan on auttanut nostamaan paikallisten ruoantuottajien sosiaalista ja kulttuurillista asemaa Italiassa ja monissa muissa maissa. Slow Cities -lausunto periaatteista ehdottaa, että “työskentelemällä kestävyyttä kohti, puolustamalla ympäristöä ja pienentämällä ekologista jalanjälkeä” yhteisöt “sitoutuvat … löytämään uudelleen perinteisen tietotaidon ja ottamaan kaiken irti resursseistamme kierrättämisen ja uudelleenkäytön avulla uusia teknologioita soveltaen”.

Tällöin kunnallisten liikkeiden kyky rakentaa tukea ja painetta laajemmille institutionaalisille muutoksille on keskeistä niiden poliittiselle merkitykselle aikakautena, jona sosiaalinen ja ympäristöllinen edistys on pysähtynyt monissa maissa. Alhaalta päin aloitetuilla toiminnalla voi olla myös enemmän voimaa olla pysyvää kuin ylhäältä käsin määrätyllä. Se on paljon todennäköisemmin demokraattisesti rakennettua ja vastuussa ihmisille, joihin seuraukset vaikuttavat eniten. Se auttaa rakentamaan suhteita naapureiden välille ja vahvistamaan kykyä pitämään huolta itsestään. Se saa meidät näkemään, että instituutiot, jotka nyt hallinnoivat elämäämme ovat paljon vähemmän tärkeitä päivittäiselle olemassaolollemme, kuin mitä meidät on opetettu uskomaan. Ja, ehkä kaikkein tärkeimpänä, tällaiset kunnalliset aloitteet voivat haastaa regressiivisiä ylhäältä päin asetettuja toimia sekä kansallisia käytäntöjä, jotka palvelevat fossiilisten polttoaineiden yhtiöitä ja niiden kanssa yhteistyötä tekeviä taloudellisia eturyhmiä. taloudellisia etuja

Suurimmaksi osaksi tuoreimmat kunnalliset aloitteet Yhdysvalloissa ja muualla ovat kehittyneet progressiiviseen suuntaan. Yli 160 Yhdysvaltojen piirikuntaa ovat julistautuneet “suojelualueiksi” uhmaten Trumpin hallinnon nostamaa Yhdysvaltojen maahanmuuttolakien täytäntöönpanon tasoa – tärkeä kehitys ilmastokriisin seurauksena syntyvän pakolaisuuden valossa. Tällaiset meneillään olevat poliittiset ja juridiset taistelut, joita käydään kuntien oikeuksista valtioita vastaan, vetoavat sosiaalisten ja progressivisten alhaalta päin syntyvien toimien radikaaliin potentiaaliin.

Sosiaalisen ja ympäristöllisen oikeudenmukaisuuden aktivistit ovat myös haastamassa trendiä oikeiston vaalivoitoista käymällä ja voittamalla rohkeita kampanjoita useisiin kunnallisiin asemiin. Ehkä huomionarvioisin on Chokwe Antar Lumumban, joka valittiin syvän etelän sydämessä olevan Mississippin osavaltion Jacksonin kaupungin pormestariksi, vuoden 2017 kampanja, joka keskittyi ihmisoikeuksiin, paikalliseen demokratiaan sekä naapurustoperusteiseen taloudelliseen ja ekologiseen uudistumiseen. Lumumba toimi äänenä Cooperation Jacksonina tunnetulle liikkeelle, joka haki inspiraatiota mustan Amerikan perinteestä ja globaalista etelästä pitäen sisällään orjuutettujen afrikkalaisten vastarintataistelut ennen ja jälkeen Yhdysvaltojen sisällissodan, Zapatisti-liikkeen eteläisessä Meksikossa ja viimeaikaiset kansannousut ympäri maailmaa.

Cooperation Jackson on esittänyt useita ideoita, jotka resonoivat vahvasti yhteiskuntaekologian periaatteiden kanssa, kuten voimaantuneet naapurustokokoukset, osuuskuntatalous ja kaksoisvallan poliittinen strategia. Muut, jotka tekevät työtä vastustaakseen status quota ja rakentaakseen paikallista valtaa, ovat järjestämässä suoraan demokraattisia yleiskokouksia New York Citystä Pacific Northwestiin ja kehittämässä uutta kansallista verkostoa edistääkseen pidemmälle kunnallisia strategioita niin kuin Eleanor Finley kertoi tärkeästi esseessään The New Municipal Movements ROAR Magazinen numerossa #6.

TULEVAISUUDEN VISIOITA

Jää nähtäväksi, kykenevätkö näiden kaltaiset paikalliset pyrkimykset kuten nämä auttamaan opastamaan koherenttiin ja yhdistyneeseen kunnalliseen liikkeeseen solidaarisesti “kapinakaupunkien” kanssa ympäri maailmaa. Sellainen liike on tarpeellinen paikallisille aloitteille, jotta ne voivat skaalautua ylöspäin ja lopulta katalysoida maailmanlaajuisia muutoksia, jotka ovat välttämättömiä Maan ilmastojärjestelmien piilevän täyden tuhon torjumiseksi. Tosiaan, ilmastotieteen ennustukset jatkuvasti korostavat vaikeuksia muuttaa yhteiskuntiamme ja talouksiamme tarpeeksi nopeasti estääksemme ajautumisen planeetanlaajuiseen ilmastokatastrofiin. Mutta tiede myös vahvistaa, että toimet, joita teemme tänään, voivat merkitä eroa toisaalta häiriöitä aiheuttavan ja vaikean ja toisaalta nopeasti apokalyptisiin äärimmäisyyksiin ajautuvan ilmastoregiimin välillä. Samalla kun meidän täytyy olla täysin realisteja potentiaalisesti järkyttävistä jatkuvan ilmastosekasorron seurauksista, aidosti transformatiivisen liikkeen täytyy olla juurtuneena eteenpäin katsovaan näkökulmaan paremmasta elintasosta suurimmalle osalle maailman ihmisistä tulevaisuudessa, joka on vapaa riippuvaisuudesta fossiilisiin polttoaineisiin.

Osittaiset toimet ovat kaukana riittävistä, ja uusiutuvan energian kehitykseen liittyvät lähestymistavat, jotka ainoastaan toisintavat kapitalistisia muotoja saattavat hyvin osoittautua umpikujaksi. Kuitenkin kunnallisten pyrkimysten kumulatiivinen vaikutus haastaa vakiintuneita eturyhmiä.ja todentaa eläviä vaihtoehtoja – yhdistettynä koherentteihin vallankumouksellisiin visioihin, järjestäytymiseen ja stretegioihin kohteenaan radikaalisti muuttunut yhteiskunta – voi olla riittävä estämään dystooppinen puutteen ja autoritäärisyyden tulevaisuus.

Demokraattisesti hallitut kunnalliset aloitteet ovat edelleen paras toivomme merkityksellisesti muuttaa ihmiskunnan kohtaloa tällä planeetalla. Ehkä ilmastokaaoksen uhka yhdistettynä syvään tietämykseemme humaanimman ja ekologisesti harmonisemman tulevaisuuden potentiaalista voi todella inspiroida niitä perusteellisia muutoksia, jotka ovat välttämättömiä, jotta ihmiskunta ja maapallo voivat jatkaa kukoistamistaan.

Brian Tokar

Brian Tokar on aktivisti ja kirjailija, luennoitsija ympäristötieteissä Vermontin yliopistossa, hallituksen jäsen the Institute for Social Ecologyssa ja 350Vermontissa. Hänen tuorein kirjansa on Toward Climate Justice: Perspectives on the Climate Crises and Social Change (New Compass Press, 2014). Hän on tällä hetkellä yksi toimittajista uudessa kansainvälisessä kokelmassa, joka käsittelee ruohonjuuritason ilmastotoimintaa, ja jonka otsikko on Climate Justice and the Community Renewal, jonka Routledge julkaisee keväällä 2020.