Yhteiskuntaekologia: ilmastoliikkeen radikalisointi

Tämä on käännös Roar Magazine -lehden numerossa 9 (Dual Power) julkaistusta tekstistä.

Kamppailu ilmasto-oikeudenmukaisuudesta ei voi rajoittua ympäristökysymyksiin. Hierarkinen järjestelmä kokonaisuudessaan uhkaa planeettaamme ja elämäämme.

Siitä on turha väitellä: ilmastonmuutos on aikamme polttavin kysymys. On itsestäänselvää, ettemme voi käydä yhtäkään kamppailua tai rakentaa minkäänlaista uutta yhteiskuntaa entisen kuoreen, jos olemme kaikki kuolleita. Lisäksi kamppailu ilmasto-oikeudenmukaisuudesta on syvästi intersektionaalinen liittyen kaikkiin muihin kysymyksiin, joita pidämme tärkeinä.

Huolissasi epäoikeudenmukaisuudesta ja luokkasodasta? Katso miten varakkaat ovat jo alkaneet rakentaa muureja itsensä suojelemiseksi samalla kun alemmat luokat hukkuvat tai palavat. Huolissasi asumisesta ihmisoikeutena? Miljoonat talot ovat alueilla, jotka tulevat pian olemaan veden alla tai liekeissä, mikä tulee viemään kohtuuhintaisen asumisen kriisin ennennäkemättömille tasoille. Huolissasi siirtolaisten ja rodullistettujen oikeuksista sekä kansallisvaltion väkivaltaisista vaikutuksista laajemmin? Ei tarvitse katsoa linnake-Eurooppaa tai Yhdysvaltojen ja Meksikon rajaa kauemmaksi nähdäkseen, että valkoiset, varakkaat valtiot ovat jo perustelemassa globaalin etelän lukitsemista ulkopuolelleen kohtaamaan pohjoisen aiheuttaman ilmastokatastrofin. Millään liikkeellä tai strategialla ei ole varaa olla huomioimatta kamppailua ilmasto-oikeudenmukaisuudesta.

Tämän hydran kaatamiseksi vasemmiston organisaattorit ja kirjoittajat ovat enenevissä määrin ottaneet haltuun kaksoisvallan strategian luomalla suoraa demokratiaa toteuttavia ruohonjuuritason yleiskokouksia [suom. huom. engl. assembly] ja instituutioita, jotka kykenevät haastamaan ja lopulta korvaamaan kapitalismin ja kansallisvaltion.

Vähemmän tunnetut ovat tämän strategian juuret. Filosofia, joka on vastuussa kaksoisvallan strategian esittelemisestä nykyaikaiselle vasemmistolle samalla yhdistäen sen kamppailuun ilmasto-oikeudenmukaisuudesta, on yhteiskuntaekologia. Yhteiskuntaekologian tarkasteleminen tarjoaa puuttuvan linkin ympäristöliikkeen radikalisaation ymmärtämiseen historiallisesti ja kaksoisvaltaan perustuvan ilmastostrategian rakentamiseen tulevaisuudessa.

Ihmisen hallitsemisesta luonnon hallitsemiseen

Yhteiskuntaekologia on filosofia, joka ymmärtää ympäristöongelmien juontavan juurensa ihmisen sosiaalisista ongelmista, erityisesti hierarkiasta. Kuten Murray Bookchin, yhteiskuntaekologian perustanut teoreetikko, selitti Towards an Ecological Society -esseessään.

Ajatus siitä, että ihmisen kohtalona on luonnon hallitseminen, on peräisin ihmisten keskinäisestä hallitsemisesta – ja ehkä jopa aikaisemmin miehen ylivallasta naista kohtaan ja vanhojen ylivallasta nuoria kohtaan. Hierarkinen ajatusmalli, joka järjestää kokemuksen itsensä – kaikissa muodoissaan – hierarkisten pyramidilinjojen mukaisesti, on havainnon ja konseptualisoinnin muoto, johon hierarkinen yhteiskunta on meidät sosialisoinut.

Vastauksena näihin sosiaalisiin ja ympäristöongelmiin yhteiskuntaekologia esittää radikaalin demokratian ja kaksoisvallan politiikkaa. Samassa esseessä Bookchin kirjoittaa: “Haluaisin kysyä, eikö ympäristökriisillä ole juurensa nykyisin tuntemamme yhteiskunnan perustuksissa, eivätkö luonnollisen ja sosiaalisen maailman välille luotavan uuden tasapainon tarvitsemat muutokset edellytä perustavanlaatuista, todellakin vallankumouksellista, yhteiskunnan uudelleen perustamista ekologisten suuntaviivojen ohjaamana.” Myöhemmissä töissään Bookchin tarkentaa tämän “yhteiskunnan vallankumouksellisen uudelleen perustamisen” kommunalismiksi, joka saavutetaan kaksoisvallan avulla, kun taas monet muut esseet tästä aiheesta ovat tarkentaneet tuon vision ja strategian piirteitä.

Yhteiskuntaekologian käsitys ympäristöongelmien juurista sosiaalisissa ongelmissa oli oleellista antia varhaiselle ilmasto-oikeudenmukaisuusliikkeelle. Nyt se on maalaisjärkeä, mutta ensin oli näytettävä että kapitalismi ja ekologinen kestävyys ovat perustavanlaatuisesti yhteensovittamattomia.

Bookchinia ja yhteiskuntaekologiaa on paljolti kiittäminen sen ajatuksen popularisoinnista, että ympäristöongelmien juuret ovat hierarkian syvemmissä sosiaalisissa ongelmissa, erityisesti kapitalismin ja valtion hierarkioissa. “Bookchin kuului ensimmäisiin läntisiin ajattelijoihin, jotka identifioivat kapitalismin kasvupakon perustavanlaatuisena uhkana elävien ekosysteemien eheydelle,” kirjoittaa Brian Tokar, Institute for Social Ecologyn (ISE) hallituksen jäsen ja monien yhteiskuntaekologian ja ilmasto-oikeudenmukaisuuden leikkauskohtaan sijoittuvien tekstien kirjoittaja. “[Bookchin] johdonmukaisesti argumentoi, että sosiaaliset ja ekologiset huolenaiheet ovat perustavanlaatuisesti erottamattomia, kyseenalaistaen kapeasti välineelliset lähestymistavat, joita monet ympäristöliikkeessä ovat edistäneet tiettyjen kysymysten käsittelemiseksi.”

Bookchin toi esiin kapitalismin ja hierarkian ympäristöongelmien syvempinä juurisyinä 1960-luvulla, kun suuri osa nopeasti kasvavasta ympäristöliikkeestä oli keskittynyt laastarityyppisiin pintatason ratkaisuihin. Dan Chodorkoff, joka oli mukana perustamassa ISE:tä yhdessä Bookchinin kanssa, kuvainnollisti tätä käyttäen esimerkkinä happosadetta yhteiskuntaekologiaan johdattelevalla luennollaan 2017:

Se [happosade] oli valtava ongelma, ja ympäristöliikkeen edustajat tarkastelivat ongelmaa ja sanoivat: “No, ongelma on partikkeleissa, rikkidioksidissa, ja ratkaisu on tietysti suodattimien laittaminen korkeisiin piippuihin, ja se poistaa ongelman.” Ja niin se tekikin, tiettyyn pisteeseen asti. Ne suodattimet olivat tehokas teknologia. Mutta yhteiskuntaekologi tarkasteli samaa tilannetta ja sanoi: “No kyllä, rikkidioksidi on ongelma ja suuret piiput ovat ongelma, mutta niin on keskittynyt teollinen tuotantokin, joka vaatii noita korkeita piippuja ja hiilen polttamista, ja sen keskitetyn teollisen tuotannon pohjana on kapitalismin järjestelmä. Ja kapitalismin järjestelmän pohjana on ajatus siitä, että yhteiskuntana meidän täytyy järjestäytyä hierarkisesti…”

Suodattimet voivat puhdistaa happosateen vaikutukset, mutta ne tekevät sen samalla, kun muu hiilen polttamisen, keskitetyn teollisen tuotannon ja kapitalismin luoma ekologinen kriisi jatkaa riehumistaan.

Tokar selittää, että nämä argumentit Bookchinin esseiden, kuten “Ecology and Revolutionary Thought”, “pitkälti maanalaisessa jakelussa” vaikuttivat voimakkaasti suosittuihin ympäristöliikkeisiin 1960-luvulla: “Yhä suuremmat määrät ekologisesti tiedostavia radikaaleja omaksui ideoita, joita hän ensimmäisenä edisti, kuten tarvetta perustavanlaatuiselle radikaalille ekologialle vastineena teknokraattiselle ympäristöajatelulle.”

Yhteiskuntaekologit olivat myös ensimmäisten joukossa toteuttamassa syvempiä ympäristöratkaisuja, joita he peräänkuuluttivat. ISE avusti New Yorkin marginalisoidun Lower East Siden asukkaita varhaisissa tuuli- ja aurinkoenergian aloitteissa 1970-luvulla. Vermontissa tuulimyllyt, aurinkokeräimet ja luomuviljely olivat keskeisiä instituutin osia alkaen sen ensimmäisistä päivistä vuonna 1974. 1970-luvun lopulla yhteiskuntaekologialla oli tärkeä rooli ydinvoiman vastaisessa liikkeessä ja ydinvoiman vastaisten liittoutumien kehittämisessä ympäri Yhdysvaltoja, ja yhteiskuntaekologeilla oli myös tärkeä rooli ekofeminismin ja läheisryhmien kaltaisten käsitteiden kehittämisessä siinä merkityksessä, missä niitä nykyään käytetään.

Perustan luominen kapitalismin ja valtion haastamiselle

Yhteiskuntaekologian tärkein anti ilmastokamppailulle ei kuitenkaan ole historiallinen. Oleellisinta on kaksoisvallan käyttö strategisena suunnitelmana, mikä on elintärkeää nykyiselle ja tulevalle kamppailulle elinkelpoisen planeetan puolesta. Kaksoisvalta on siirtymävaiheen strategia, joka luo perustan nykyisyydessä sille ekologisesti kestävälle ja oikeudenmukaiselle tulevaisuudelle, jonka haluamme.

Edellä kuvattu historiallinen ja teoreettinen konteksti johtaa meidät siihen johtopäätökseen, että – kuten yhteiskuntaekologia on argumentoinut vuosikymmeniä – meidän kamppailumme ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta ei voi keskittyä pelkästään kapeasti ilmasto- ja ympäristökysymyksiin. Koko hierarkinen järjestelmä uhkaa planeettaamme ja elämäämme. Piipunpääteknologia ei riitä eikä ole koskaan riittänyt. Mikään radikaalia kokonaismuutosta vähempi ei riitä.

Mikä tuo meidät takaisin kaksoisvaltaan. Termi oli alkujaan kuvaava, kun venäläiset sosialistit käyttivät sitä kuvaamaan sitä Venäjän vallankumouksen ajanjaksoa, jolloin työläisten neuvostoilla oli niin paljon ruohonjuuritason valtaa, että ne kilpailivat valtion kanssa auktoriteetista ja legitimiteetistä. Leninin mukaan tämä jakautuneen vallan tilanne ei voisi kestää ja saattaisi korvautua vallankumouksella.

Itävaltalais-saksalaiset marxistit alkoivat käyttää termiä teoreettisesti toisen maailmansodan jälkeen, mutta he ajattelivat sen tavoiteltavaksi pysyväksi tilaksi: pysyvät neuvostot työläisille ja parlamentaarinen valtio porvaristolle tasapainottaen toisiaan. Bookchin väitti, että tätä termiä käyttäen sosiaalidemokraatit “riistivät ‘kaksoisvallalta’ sen vallankumouksellisen jännitteen, ja termistä tuli synonyymi kaksiosaiselle hallinnolle, jonka olisi voitu ajatella olevan olemassa ikuisesti.”

Bookchin sitä vastoin oli ensimmäinen, joka tunnisti “vallankumouksellisen jännitteen” potentiaalin kaksoisvallan ideassa ja sovelsi sitä ohjailevassa mielessä suuntaviivaksi yhteiskunnan vallankumoukselliselle muutokselle. Hänen mukaansa meidän tulee rakentaa suoran demokratian yleiskokouksia haastaaksemme ja lopulta korvataksemme niiden olemassa oleva riistävä vastine, valtio. Aivan kuten kaksoisvaltaa oli alun perin Venäjällä käytetty kuvaamaan tilannetta, joka ei voisi säilyä pitkällä aikavälillä, yhteiskuntaekologiassa kaksoisvalta on muutoksellinen kehikko, jonka on tarkoitettu lopulta luomaan tilanne, jossa yleiskokousten konfederaatiot ja kansallisvaltio eivät voi elää samanaikaisesti, ja aiemman tulee lopulta korvata jälkimmäinen.

Kaksoisvallan kauneus ajatuskehikkona tulee siitä, että voimme tehdä konkreettisia parannuksia jokapäiväiseen elämäämme samanaikaisesti luoden perustan haastaa pääoma ja valtio. Luomalla ruohonjuuritason horisontaalisia, paikallisia instituutioita, joilla korvataan riistävät tai puuttuvat valtiolliset ja/tai kapitalistiset instituutiot meidän ja naapureidemme elämissä, samanaikaisesti suunnittelemme tulevaisuuttamme ja vastaamme tarpeisiimme juuri nyt.

Yhteiskuntaekologia: ilmastoliikkeen radikalisointi
Opiskelijat osoittamassa mieltään ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta Tarantossa, Italiassa, syyskuussa 2019. Kuva: Massimo Todaro / Shutterstock.com

Askelia kohti kaksoisvallan rakentamista

Esimerkkejä kaksoisvallan instituutioista, erityisesti ilmastoresilienssiin ja ilmasto-oikeudenmukaisuuteen liittyen, on runsaasti. Kapitalistinen ruoka- ja maatalousjärjestelmä on yhtäaikaisesti yksi suurimmista ilmastonmuutoksen ajureista ja surkean kykenemätön tarjoamaan terveellistä ravintoa kaikilla. Kaksoisvallan aloitteet voivat alkaa korvata tätä riistävää järjestelmää luomalla yhteisöomisteista maanviljelyä ja osuustoiminnallista ruokahuoltoa.

Detroit Black Community Food Security Network rakentaa paikallistettua ruokajärjestelmää mustien johtaman kaupunkiviljelyn keinoin seitsemän eekkerin D-Town Farmillaan ja pian Detroit People’s Food Co-opissa, joka tulee työllistämään yli 20 asukasta ja parantamaan paikallisen, terveellisesti kasvatetun saavutettavuutta ympäröivässä yhteisössä. Cooperation Jackson, haara Jackson-Kush -suunnitelmasta, jonka tavoitteena on rakentaa osuuskuntaverkosto Mississippin osavaltion Jacksonin kaupunkiin, on luomassa yhteenliitettyjä viljely-, maisemointi-, jätteenkäsittely-/kierrätys- ja rakennusosuuskuntia rakentamaan ekokylää yhteiselle maalleen.

Ilmasto-oikeudenmukaisuus ei ole aina etusijalla työvoiman tai edes työntekijöiden osuustoiminnassa. Kuitenkin siirtymä työntekijöiden osuuskuntiin ja tuotantovälineiden yhteisöomistukseen tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia ekologisoida tuotantovälineet ja niiden ketjut.

Energiarintamalla yhteisöomisteisen energiantuotannon ja infrastruktuurin avulla yhteisöt voivat ohittaa korporatiiviset saasteet ja monopolistiset hinnankorotukset tarjoten kohtuuhintaista energiaa lähinaapureilleen lyhyellä aikavälillä ja luoden perustaa hajautetulle, yhteisöomisteiselle uusiutuvan energian verkolle pitkällä aikavälillä.

Soulardarity Michiganin osavaltion Highland Parkissa tarjoaa esimerkin siitä, miltä tällaiset kaksoisvallan aloitteet voisivat näyttää – heidän yhteisöorganisaationsa asentaa kollektiivisesti omistettuja aurinkoenergialla toimivia katuvaloja, julkaisi hiljattain kattavan “suunnitelman energiademokratian kehikolle” kaupungilleen ja on luomassa yhteisöenergiaosuuskuntaa, jotta he voivat alkaa skaalata tuotantoa ja saavutettavuutta. San Franciscon lahden ympäristössä Local Clean Energy Alliance pyrkii kehittämään yhteisöomisteisia, hajautettuja, uusiutuvan energian järjestelmiä vaihtoehtoina PG&E-yhtiön kuristusotteelle samalla kun alueella on nähty pahimmat tulipalot vuosikymmeniin, ja ympäri maan on rakentumassa liike kunnallistekniikan ja energiaprojektien demokraattisen hallinnan puolesta.

Ilmastoon kytkeytyvien katastrofien lisääntyessä eksponentiaalisesti tulevina vuosikymmeninä niihin vastaavalla keskinäisellä avunannolla on mahdollista lyhytaikaisen avun lisäksi luoda perustaa sopeutuville, resilienteille, demokratisoituneille instituutioille valtion ulkopuolella. Common Ground Relief, hurrikaani Katrinan jälkeen perustettu yhteisölähtöinen keskinäisen avunannon organisaatio, on ollut toiminnassa melkein 15 vuotta ja heidän muutoksensa puolentoista vuosikymmenen aikana tarjoaa esimerkin siitä, miten keskinäisen avunannon katastrofiapu voidaan suunnata pitkäaikaisiin ilmasto-oikeudenmukaisuuden ratkaisuihin.

He ovat siirtyneet useita kertoja aina vain pidempiaikaiseen ja pysyvämpään yhteisöomisteiseen ilmastotoimintaan: tarjoten välitöntä apua 2005, rakentaen kohtuuhintaisia ja energiatehokkaita asuntoja muuttamaan joutuneille asukkaille 2007, siirtyen 2013 uudelleenrakentamisesta hankkeeseen, joka keskittyy “luo[maan] resilienttejä Gulf Coastin yhteisöjä, jotka ovat ekologisesti kestäviä, taloudellisesti toteuttamiskelpoisia ja henkilökohtaisesti yhtenäisiä”, ja vuonna 2015 keskittyen ilmastonmuutoksen myötä nopeasti katoavien Louisianan rannikkokosteikkojen ennallistamiseen ja suojeluun.

Puerto Ricossa hurrikaani Marian jälkeen yhteisön jäsenet ja tukijat muodostivat yhdessä Centros de Apoyo Mutuo (keskinäisen avunannon keskuksia) ottaen uuteen käyttöön entisiä hallintorakennuksia valtion laiminlyömien palveluiden tarjoamiseen. Yli kaksi vuotta myöhemmin keskukset ovat edelleen toiminnassa asentaen verkosta irrallisia, skaalattavia uusiutuvan energian ratkaisuja ja rakentaen yhteisön resilienssiä ja tarvittua yhteisöllistä tilaa. Kun seuraava ilmastokatastrofi iskee Puerto Ricoon tai Louisianan rannikolle, paikalliset yhteisöt ovat paljon paremmin valmistautuneita selviämään myrskystä ja laajentamaan suoraan demokraattisen päätöksenteon mahdollisuuksia valtion poissaollessa.

Yllä olevat esimerkit ovat jokseenkin laimennettuja versioita Bookchinin alkuperäisestä kaksoisvallan kuvauksesta; hän peräänkuulutti erityisesti yleiskokousten valtaa ja pysyi skeptisenä instituutioista, jotka eivät toimi yleiskokousten alaisuudessa. Väitän, että mikä tahansa ruohonjuuritason yhteisöomisteinen instituutio on askel kohti kaksoisvallan rakentamista, kunhan se on kytköksissä laajempaan demokraattisten yleiskokousten luomisen projektiin ja laajempaan kansalaisosallistumiseen; kunnalliset yleiskokoukset tulevat tarvitsemaan infrastruktuuria valvottavakseen ja se ei kasva yhdessä yössä.

Mutta mitä tapahtuu kun yleiskokoukset todella ovat vastuussa alueistaan ja siten omista ekologisista järjestelmistään? Yleisemmin Rojavana tunnettu Pohjois- ja Itä-Syyrian (NES, North and East Syria) autonominen hallinto tarjoaa käsityksen avautuvista mahdollisuuksista. Syyrian muista osista ja Irakista tulevien kymmenientuhansien pakolaisten vastaanottamisen lisäksi tämän libertaarisosialistisen projektin demokraattisen päätöksenteon neuvostot ovat ryhtyneet ekologiseen vallankumoukseen. Kuten internationalistisen Make Rojava Green -kampanjan lausunnossa selitetään:

Maatalouteen ja eläintenpitoon perustuvia osuuskuntia ja yhteisöllisen talouden projekteja kehitetään niin, että ihmiset voivat käyttää maataan kollektiivisesti ja kestävästi. Sadat uudelleenmetsittämisprojektit hedelmäpuineen ja oliivipuineen tulevat auttamaan tulevaisuudessa vastaamista ilmastonmuutoksen vaikutuksiin ja armottomasti etenevään aavikoitumiseen.

Heidän uudelleenmetsittämisen kampanjassaan istutetaan tuhansia uusia puita ja tuetaan pitkäaikaista suunnitelmaa ekologiselle Pohjois-Syyrian federaatiolle. “Rojava opettaa meille, että maailman muuttamiseksi meidän täytyy muuttaa tapaa, jolla katsomme luontoa ja yhteiskuntaa,” he kirjoittavat toimintakutsussaan viimeistä Turkin hyökkäystä vastaan. “Meidän kamppailumme on kamppailu alistamista ja hyväksikäyttöä vastaan, kamppailu kapitalismia, kansallisvaltiota ja patriarkaattia vastaan. Nyt enemmän kuin koskaan jatkamme taistelua vapaan ja vihreän Rojavan puolesta.”

Nämä ovat vain muutamia tapoja, joilla yhteisöt ympäri maailman luovat kaksoisvallan instituutioita, jotka kykenevät hillitsemään ilmastonmuutosta, demokratisoimaan päätöksentekoa ja lopulta haastamaan kapitalismin ja valtion mahdin. Mutta viimeinen osa – nykypäivän yhteiskunnan hallitsevien instituutioiden todellinen kumoaminen – ei tapahdu, jos paikalliset pyrkimyksemme pysyvät eristyneinä.

Ilmastonmuutoksen torjuminen vaatii globaalin mittakaavan kaksoisvallan vastausta, minkä vuoksi työmme ei voi pysyä eristyneenä tai tiukasti paikallisena luonteeltaan. Jos olemme tosissamme muuttamassa tapaa, jolla ihmiset ovat vuorovaikutuksessa luonnon ja toistensa kanssa, emme tule onnistumaan pysyen omassa maailman nurkassamme; vuorovedet nousevat riippumatta siitä, kuinka utooppinen saaremme on. Meidän täytyy skaalata työtämme suuremmaksi, jotta voimme toimia yhtenäisesti. Ja meillä ei ole paljoa aikaa.

Ekologinen, demokraattinen yhteiskunta niin ihmisille kuin ei-inhimillisellekin

Hallitusten välinen ilmastonmuutospaneeli (Intergovernmental Panel on Climate Change, IPCC) on määrittänyt, että meillä on 12 vuotta aikaa leikata globaalit päästöt karkeasti puoleen, mikä ei anna meille paljoa aikaa muuttaa perustavanlaatuisesti maailman sosiaalista järjestystä.

Näyttää todennäköiseltä että saatamme tarvita sosiaalidemokraattisia kompromisseja saadaksemme hieman lisää aikaa. Tässä mielessä näyttää siltä, että Yhdysvaltojen presidentinvaalit 2020 tulevat olemaan joko viimeinen mahdollisuutemme käännekohtaan tai viimeinen naula planetaariseen arkkuun. Green New Dealin kaltaisilla ehdotuksilla voisi olla tärkeä rooli pahimman ilmastokatastrofin loitolla pitämisessä; jos johtavat saastuttajavaltiot voivat siirtyä täysin uusiutuviin energiajärjestelmiin seuraavan vuosikymmenen aikana, meillä tulee olemaan arvokkaita vuosia, joiden aikana rakentaa kaksoisvallan instituutioita ja valmistautua tulevaan taisteluun.

Ja kuitenkaan elektorialismia ja sosiaalidemokratiaa ei pitäisi sekoittaa oikeisiin voittoihin. Tässä yhteiskuntaekologia tarjoaa meille hyödyllisen teoreettisen pohjan muistuttaen meitä siitä, että ympäristöhaasteet ovat erottamattomasti linkittyneet kapitalismin ja valtion hierarkisiin luonteisiin. Muutokset, jotka jättävät aloilleen taustalla olevat kapitalismin järjestelmät kyltymättömine, loputtomine kasvupakkoineen sekä valtion hallitsevine väkivallan hierarkioineen, eivät pelasta meitä – eikä valtio kuihdu pois sillä, että oikeat ihmiset ovat vallassa.

Hierarkiset instituutiot ovat luontaisesti vastuuvelvottomia ihmisille, joihin ilmastokriisi voimakkaimmin vaikuttaa; emme voi odottaa kriisistä vastuussa olevien instituutioiden olevan kykeneviä hoitamaan yhteistä tulevaisuuttamme tästä eteenpäin. Parhaimmillaan ne hankkivat meille pari vuosikymmentä lisäaikaa.

Sillä välin, jos olemme tosissamme uuden, nykyisen ilmastokriisimme juurisyihin puuttumaan kykenevän yhteiskunnan rakentamisesta, meidän täytyy vakavissaan lähteä rakentamaan sitä, mitä Abdullah Öcalan, kurdijohtaja, visionääri ja kirjoittaja kutsuu “demokraattiseksi konfederalismiksi.” Demokraattinen konfederalismi on poliittinen järjestelmä, jossa neuvottelevat paikalliset yleiskokoukset verkottuvat useille konfederoiduille tasoille, mutta missä, toisin kuin nykyisessä Yhdysvaltojen liittovaltiollisuudessa, valta jää ruohonjuuritasolle, paikallisille yleiskokouksille.

Tulevaisuuden ilmastokatastrofiin vastaamisen koordinointi, osallistuminen keskinäiseen avunantoon toiselle puolen maapalloa alueille, joihin ilmastonmuutos eniten vaikuttaa, lisäepävakauden estäminen ja työ kohti reilun siirtymän kehikkoa vaatii todellista demokraattista neuvottelua globaalilla tasolla. Meidän tulee liittää paikalliset instituutiomme – yleiskokoukset, työosuuskunnat, vuokralaisten liitot, keskinäisen avunannon projektit – toisiinsa, ensin kunnallisella tasolla ja sitten alueellisiin kokonaisuuksiin, ja lopulta globaalisti. Järjestöt kuten Symbiosis, uusi eri puolilla Pohjois-Amerikkaa toimivien suoraan demokraattisten, ruohonjuuritason, kaksoisvaltaa rakentavien instituutioiden liitto, yrittää tehdä juuri sitä.

Varmistamalla, että tällaisella kansainvälisellä elimellä on rajoitettu valta ja että se pidetään vastuuvelvollisena alueellisille elimille, jotka vastaavat vielä vahvemmille paikallisille elimille, joista jokainen toimii suoran demokratian periaatteiden mukaan ja lähettää takaisinkutsuttavan delegaatin seuraavalle koordinaation tasolle, voimme pitää huolen siitä, että globaalien ilmastokysymysten käsittelyyn tarvitsemamme instituutiot ovat vastuussa kaikille meistä.

Voimme toimillamme tavoitella maailmaa, jossa, kuten Bookchin kirjoittaa, “Heikentämättä luonnon koskemattomuutta ihmiskunta lisäisi siihen vapauden, järjen ja etiikan ulottuvuuden ja nostaisi evoluution itsereflektion tasolle, joka on aina ollut piilevänä luonnollisen maailman kehittymisessä” – kohti ekologista, demokraattista yhteiskuntaa niin ihmisille kuin ei-inhimillisellekin.

Katie Howarth

Katie Howarth on Symbiosisin perustajajäsen ja Institute for Social Ecologyn hallituksen jäsen. Hän asuu Detroitissa, Michiganissa, missä hän työskentelee kaksoisvallan instituutioiden rakentamisen parissa paikallisessa yhteisössään.